Raimo Nousiainen:
Psalmin 38 jakeissa 2–7 Daavid rukoilee: “Herra, älä rankaise minua vihassasi, älä kiivastuksessasi minua kurita. Sillä sinun nuolesi ovat uponneet minuun, sinun kätesi painaa minua. Ei ole lihassani tervettä paikkaa sinun vihastuksesi tähden, ei ole jäsenissäni rauhaa minun syntieni tähden. Sillä minun pahat tekoni käyvät pääni ylitse, niin kuin raskas kuorma ne ovat minulle liian raskaat. Minun haavani haisevat ja märkivät minun hulluuteni tähden. Minä käyn kumarassa, aivan kyyryssä, kuljen murheellisena kaiken päivää.”
Näiden sanojen tuska on minulle tuttu. On kulunut jo useita vuosikymmeniä siitä, kun Jumala tarttui minuun ja nosti minut tuosta turmion kuopasta, siitä liejusta, jossa olin vajonnut yhä syvemmälle. Hän armahti minua ja otti pois sen syntitaakan, jonka olin vuosien saatossa kasannut — taakan, joka lopulta kävi minulle liian raskaaksi kantaa. Olin toki aina uskonut Jumalan olemassaoloon. Mutta kuten Raamattu sanoo: “Riivaajatkin uskovat ja vapisevat” (Jaak. 2:19), silti he eivät usko Jumalaan siinä merkityksessä, että turvaisivat Häneen. Niin oli myös minun laitani. Uskoin Jumalan olevan, niin vakaasti, että jopa kiistelin ateistin kanssa Hänen olemassaolostaan. Mutta en silti elänyt Hänen tahtonsa mukaan, vaan pakenin yhä syvemmälle syntiin, kunnes taakka musersi minut. Kiitos Jumalalle, että Hän on uskollinen. Hän kutsui minut yhteyteensä silloinkin, kun itse olin Hänestä kaukana.
Kun sitten synnin tuskan alla sain vielä kerran kohottaa katseeni taivaaseen, en jaksanut enää edes huutaa. Mutta se sydämen syvä huokaus: “Auta minua, en jaksa enää” — se kuultiin. Eikä vasta päivien tai viikkojen kuluttua, vaan heti. Synnin kahleet katkaistiin, taakat otettiin pois, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, täytti sydämeni (Fil. 4:7). Sain syntyä uudesti ylhäältä — sain syntyä Jumalan lapseksi.
Mutta tämä Jumalan lapsen elämä ei ole, ainakaan minun kohdallani, sujunut kivuttomasti tai synnittömästi. Joskus parhaimpina hetkinä saatoin niin luullakin. Mutta kun kompastumisia ja lankeemuksia on tullut, olen saanut kokea, että nuo nauloin lävistetyt kädet ovat aina olleet ojennettuina minua kohti, nostamassa ja auttamassa. Raamattu sanookin: “Sillä seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen” (Sananl. 24:16). Ei pidä siis jäädä maahan makaamaan, vaan tarttua tuohon ojennettuun käteen.
Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: “Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1. Joh. 1:7,9).
Joka tunnustaa syntinsä ja hylkää ne, hänelle tapahtuu laupeus (Sananl. 28:13). Missä synnit on annettu anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, siellä ei enää tarvita uhria syntien tähden, sillä Jumala lupaa: “Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Hän on heittänyt ne selkänsä taa (Jes. 38:17) ja upottanut meren syvyyteen (Miika 7:19).
On hengellisesti vaarallista — suorastaan kuolemanvakavaa — ruveta peittelemään tai vähättelemään syntejään ja rikkomuksiaan. Aadam yritti näin paratiisissa: “Vaimo, jonka sinä annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin” (1. Moos. 3:12). On parempi kutsua synti synniksi ja viedä rikkomukset Jumalan eteen heti, myös ne, jotka eivät meistä itsestämme tunnu suurilta. Silloin löydämme laupeuden ja saamme armon avuksemme oikeaan aikaan (Hepr. 4:16). Näin synti ei pääse kasaantumaan taakaksi, joka lopulta vie meidät piiloon Jumalan kasvojen edestä, niin kuin Aadam, ja rikkoo suhteemme Häneen. “Katso, ei Herran käsi ole lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan; vaan teidän pahat tekonne erottavat teidät Jumalastanne, ja teidän syntinne peittävät teiltä hänen kasvonsa, niin ettei hän kuule” (Jes. 59:1-2).
Olen huomannut, että mitä kauemmin uskoontulostani on kulunut, sitä enemmän tunnen tarvitsevani Kristusta ja Hänen armoaan. Nuorena, vielä vähän vanhempanakin, saatoin julistaa uskoontuloani suurella äänellä, mutta vuosien mittaan olen oppinut pitämään matalampaa profiilia. Paavalin sanat: “Minä viheliäinen ihminen” (Room. 7:24) tuntuvat sopivan yhä paremmin itseeni. Ja niinhän se on: “Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” (Joh. 3:30).
Mutta silti saamme olla turvallisella mielellä. “Minä olen varma siitä, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka” (Fil. 1:6). Hän, joka meidät on kutsunut, on uskollinen ja vie alkamansa työn päätökseen, kunhan vain pysymme uskossa ja pidämme kiinni evankeliumin toivosta.
