Raimo Nousiainen:
“Silloin hänen herransa kutsui hänet eteensä ja sanoi hänelle: ‘Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niin kuin minäkin armahdin sinua?’ Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijain käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellei kukin teistä sydämestänsä anna anteeksi veljelleen.” (Matt. 18:32–35)
Oletko sinä, olenko minä joutunut velkavankeuteen? Onko meitä loukattu niin pahasti, ettemme voi – tai ehkä emme tahdo – antaa anteeksi meitä loukanneelle ihmiselle tai ihmisille? Silloin olemme joutuneet velkavankeuteen anteeksiantamattomuutemme tähden.
Me voimme toki puolustella itseämme: että teko oli liian paha, ettei sitä voi antaa anteeksi. Ehkä niin olikin – ehkä loukkaus todella sattui syvältä. Mutta ymmärrämmekö, että jos emme anna anteeksi, tuo anteeksiantamattomuus sitoo meidät itse velkavankeuteen, kunnes annamme sydämestämme anteeksi?
Voimmeko silloin hyvällä omallatunnolla rukoilla Isä meidän -rukousta, jossa sanotaan: “Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.” (Matt. 6:12)
Jos emme itse ole antaneet anteeksi lähimmäisellemme, mitä tuo rukous meissä silloin tarkoittaa?
Jeesus antoi meille esimerkin anteeksiantamisesta: “Mutta Jeesus sanoi: ‘Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.’ Ja he jakoivat hänen vaatteensa keskenään ja heittivät niistä arpaa.” (Luuk. 23:34)
Jeesus oli runneltu, ruoskittu, pahoinpidelty ja lopulta tapettu häpeällisellä tavalla. Silti Hän rukoili surmaajiensa puolesta. Ehkä sanot, että Jeesus oli Jumala. Kyllä – mutta entä Stefanus? “Ja hän (Stefanus) laskeutui polvilleen ja huusi suurella äänellä: ‘Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!’ Ja sen sanottuaan hän nukkui pois.” (Ap. t. 7:60) Stefanus oli ihminen – Jeesuksen opetuslapsi, aivan kuten sinä ja minä. Silti hän antoi anteeksi surmaajilleen. Anteeksiantaminen ei ole siis kyvystä kiinni – vaan tahdosta.
Jos väitämme, ettemme pysty antamaan anteeksi, kysymys ei ole kyvyttömyydestä – vaan siitä, ettemme tahdo. Tai ehkä puolustelemme, että loukkaaja on jo kuollut, eikä anteeksiantoa enää tarvita. Mutta vaikka tuo ihminen olisi jo kuollut, meidän anteeksiantamattomuutemme sitoo silti meidät – siihen asti, kunnes sydämestämme annamme anteeksi.
Anteeksiantaminen on tahdon päätös – ei tunneasia eikä kysymys kyvykkyydestä. Kun päätämme antaa anteeksi ja pysymme tuossa päätöksessä, Jumala antaa meille siihen voiman.
“Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13)
Jumala ei kysy meiltä, pystymmekö antamaan anteeksi – vaan kysyy: tahdotko sinä antaa anteeksi? Jos emme anna anteeksi, tuo anteeksiantamattomuus jää meidän synniksemme. Ehkä sanot: kyllä minä annan anteeksi, mutta en voi unohtaa. Mutta tuollainen ei ole todellista anteeksiantoa. Kuvittele, jos Jumala sanoisi meille: “Minä annan kyllä anteeksi, mutta en koskaan unohda syntejäsi.” Jääkö syntimme silloin painolastiksemme ikuisesti?
“Minä, minä itse, pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden enkä muista sinun syntejäsi.” (Jes. 43:25)
Jos Jumala ei muista meidän syntejämme, miksi me muistelisimme toisten rikkomuksia, jotka olemme antaneet anteeksi? Jumala sanoo: “minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden.” Tehdään mekin niin – pyyhitään “taulu puhtaaksi” – ei vain toisen tähden, vaan myös itsemme tähden.
“Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.” (1. Kor. 13:5)
Anteeksiantamattomuus synnyttää katkeruutta. Ne ovat kuin kaksoset, jotka kulkevat käsi kädessä. Emme aina tiedä kumpi tulee ensin, mutta yleensä ne kulkevat yhdessä. Katkeruus tarttuu kuin täi tervaan – sitä on vaikea irrottaa.
“Ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi.” (Hebr. 12:15)
“Sillä jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin myös teidän taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi. Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14–15)
Anteeksiantaminen ei ole valinnainen vaihtoehto – se on Jumalan tahdon mukainen elämäntapa. Jos emme anna anteeksi, se vaikuttaa suoraan meidän ja Jumalan väliseen suhteeseen. Se jää synniksi meidän ja Jumalan väliin.
“Ja kun seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotakin jotakuta vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille teidän rikkomuksenne. Mutta jos te ette anna anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne, joka on taivaissa, anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Mark. 11:25–26)
Vain kun annamme sydämestämme anteeksi, me vapaudumme tuosta velkavankeudesta. Vasta silloin voimme rakastaa aidosti. Anteeksiantaminen parantaa ihmissuhteita, lisää elämänlaatua – ja jopa vaikuttaa fyysiseen terveyteen. Katkeruus ja viha voivat sairastuttaa. Monet sydänvaivat ja henkiset kuormat kumpuavat anteeksiantamattomuudesta.
Ja vielä yksi asia: anteeksiantamattomuus voi estää jopa herätyksen syntymisen seurakunnassa.
“Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Joh. 3:18)
