Raimo Nousiainen:
Toisessa Samuelin kirjassa (2. Sam. 12:16–23) kerrotaan koskettava tapaus, joka on tuonut monille uskoville lohtua läheisen menetyksessä. Daavidin poika sairastui, ja Daavid etsi Jumalaa poikansa tähden. Hän paastosi ja makasi yönsä paljaalla maalla. Seitsemäntenä päivänä lapsi kuoli. Daavidin palvelijat eivät uskaltaneet kertoa tätä hänelle, peläten, että Daavid tekisi itselleen pahaa. Mutta Daavid huomasi heidän kuiskailunsa ja ymmärsi, että lapsi oli kuollut. Kun hän kysyi ja sai vahvistuksen, että lapsi on kuollut, Daavid nousi maasta, peseytyi, voiteli itsensä ja vaihtoi vaatteensa. Hän meni Herran huoneeseen ja rukoili. Palattuaan kotiin hän pyysi ruokaa ja söi.
Palvelijat ihmettelivät Daavidin käytöstä ja kysyivät: “Vielä kun lapsi eli, sinä paastosit ja itkit, mutta nyt kun hän on kuollut, sinä nouset ja syöt.” Daavid vastasi: “Kun lapsi vielä eli, paastosin ja itkin, sillä ajattelin: kenties Herra on minulle armollinen ja lapsi jää eloon. Mutta kun hän on kuollut, mitä minä enää paastoaisin? En voi palauttaa häntä. Minä menen hänen tykönsä, mutta hän ei voi palata minun tyköni.”
Nämä Daavidin sanat ovat lohdulliset meille uskoville, jotka olemme menettäneet rakkaan uskovan läheisemme. Vaikka he eivät enää voi palata luoksemme, me voimme mennä heidän luokseen, kun meidän aikamme tulee. Tämä tie on Jeesus, joka sanoi: “Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6).
Vuonna 2005 eräs uskova sisar pyysi minua kantamaan arkkuaan ja puhumaan hänen muistotilaisuudessaan. Käytin juuri tätä Daavidin kertomusta puheessani. En ole sen jälkeen nähnyt noita ihmisiä yli kymmeneen vuoteen, mutta toivon, että Jumalan sana on lohduttanut heitä ja tehnyt työtään heidän sydämissään.
Jumala toi tämän kertomuksen taas mieleeni keväällä 2021, kun vaimollani todettiin nopeasti etenevä keuhkosyöpä. Vajaa kahden kuukauden kuluttua hän kuoli. Daavidin sanat: “Minä menen hänen tykönsä, mutta hän ei voi tulla minun tyköni,” lohduttivat minua omassa surussani. Niin myös Jeesuksen sanat: “Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Joh. 11:25–26). Kun uskomme Jeesukseen, kuolemalla ei ole viimeistä sanaa meidän kohdallamme — se sana on Jeesuksella. Kuten Jesaja julistaa: “Hän hävittää kuoleman ainiaaksi, ja Herra, Herra pyyhkii kyyneleet kaikilta kasvoilta” (Jes. 25:8).
Heprealaiskirjeessä sanotaan: “Että hän kuolemansa kautta kukisti sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia” (Hepr. 2:14–15). Ja toisessa Timoteuskirjeessä todetaan: “Meidän Vapahtajamme Kristus Jeesus… kukisti kuoleman ja toi valoon elämän ja katoamattomuuden evankeliumin kautta” (2. Tim. 1:10).
Kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, “silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: Kuolema on nielty ja voitto saatu. Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi? Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (1. Kor. 15:54–57). Paavali sanoo vielä: “Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Sillä pasuuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme” (1. Kor. 15:51–52). Ja lopulta Ilmestyskirja lupaa: “Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt” (Ilm. 21:4).
Monet uskovat, että kun ihminen kuolee, kaikki päättyy siihen — ettei ole mitään sen jälkeen. Toiset uskovat jälleensyntymiseen, jatkuvaan syntymään ja kuolemiseen. Minulle kuitenkin riittää tämä yksi elämä, sekin on jo tarpeeksi. Usko Jeesukseen, ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään tarjoaa lohdullisemman ja paremman vaihtoehdon kuin kumpikaan edellä mainituista — tietenkin vain, jos uskomme Jeesukseen.
Sillä “niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu… eikä hän ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä” (Joh. 3:16,18,36). “Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23).
“Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista” (Room. 8:1–2). Kuolema on todella nielty ja voitto saatu!
Tottakai me kaipaamme läheisiämme, ja ikävä on todellinen. Mutta Jeesukseen uskovina tiedämme, että eromme ei ole lopullinen. Vaikka rakkaamme ovat jo Herran luona eivätkä voi palata luoksemme, me voimme mennä heidän tykönsä, kun meidän aikamme koittaa. Kunhan kuljemme samaa tietä — ja tämä tie on Jeesus. (Joh. 14:6)
