Raimo Nousiainen:
“Ihmislapsi, kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun, ota sydämeesi ja kuule korvillasi. Ja mene pakkosiirtolaisten tykö, kansasi lasten tykö, ja puhu heille ja sano heille: Näin sanoo Herra, Herra – kuulkoot he tai olkoot kuulematta.” (Hes. 3:10–11)
Profeetta Hesekiel sai Herralta voimakkaan ja vakavan kutsun: hänen tuli välittää Jumalan sana kansalle – silloinkin, kun he eivät kuuntelisi. Samalla tavalla tuo kutsu kuuluu tänään meille kaikille, jotka olemme Jumalan omia. Jumalan sanat eivät ole tarkoitettu vain kuultaviksi, vaan sydämeen otettaviksi ja edelleen vietäviksi – niille, jotka eivät vielä tunne Herraa.
“Ihmislapsi, minä olen asettanut sinut Israelin heimolle vartiaksi. Kun kuulet sanan minun suustani, on sinun varoitettava heitä minun puolestani. Jos minä sanon jumalattomalle: ‘Sinun on kuolemalla kuoltava’, mutta sinä et häntä varoita etkä puhu varoittaaksesi jumalatonta hänen jumalattomasta tiestänsä, että pelastaisit hänen henkensä, niin jumalaton kuolee synnissänsä, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta, eikä hän käänny jumalattomuudestansa eikä jumalattomalta tieltänsä, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.”
(Hes. 3:17–19)
Tämä on vakavaa luettavaa. Jumala osoittaa profeetalle vastuun – ei vain sanan julistamisesta, vaan ihmisten hengellisestä tilasta varoittamisesta. Jos Hesekiel ei puhu, vastuu ei jää kansalle vaan hänelle itselleen. Sama pätee myös vanhurskaaseen: “Ja jos vanhurskas kääntyy pois vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, ja minä panen kompastuksen hänen eteensä, niin hän kuolee. Koska et sinä häntä varoittanut, niin hän kuolee synnissänsä, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän on tehnyt, muisteta; mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas tekisi syntiä, ja hän ei tee syntiä, niin hän totisesti saa elää, koska hän otti varoituksesta vaarin, ja sinä olet pelastanut sielusi.” (Hes. 3:20–21)
Tämä herättää kysymyksen: koskeeko sama vastuu meitä, jotka olemme uudestisyntyneitä Jumalan lapsia? Jos emme varoita jumalatonta hänen tiestään tai vanhurskasta, joka kääntyy väärään suuntaan – vaaditaanko heidän verensä meidän kädestämme? Jumala pysäytti minut näiden ajatusten äärelle. Jos minä en varoita jumalatonta hänen tiestään – vaatiiko Jumala hänen verensä minun kädestäni? Se on järisyttävä kysymys.
”…ja he veisasivat uutta virttä sanoen: ‘Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet teurastettu ja sinä olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista, ja tehnyt heidät meidän Jumalallemme kuningaskunnaksi ja papeiksi; ja he hallitsevat maan päällä.’” (Ilm. 5:9–10)
“Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne hänen jaloja tekojaan, joka on kutsunut teidät pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa.” (1. Piet. 2:9)
Me jokainen, joka olemme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi, olemme myös Jumalan pappeja. Siksi olen usein miettinyt: onko meillä vastuu niistä ihmisistä, jotka elävät synnissä eivätkä tunne Jumalaa – jos emme kerro heille Jeesuksesta ja he joutuvat kadotukseen? Vaatiiko Jumala heidän verensä meidän kädestämme?
“Ja hän sanoi heille: ‘Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.’” (Mark. 16:15–16) Tuo lähetyskäsky kuuluu meille kaikille – ei vain papeille, pastoreille ja evankelistoille, vaan jokaiselle uskovalle – myös sinulle ja minulle. Jeesuksen käsky on selvä: menkää!
“Saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee – ja on jo – jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan haalivat korvasyyhyynsä opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” (2. Tim. 4:2–4)
Me emme voi estää sitä, etteivätkö ihmiset torjuisi sanomaa. Mutta me voimme päättää: kerrommeko me Jeesuksesta, vai vaikenemmeko? Kun me olemme kertoneet, vastuu siirtyy kuulijalle – eikä hänen verensä tahraa enää meidän käsiämme.
”Mutta kun he vastustivat ja herjasivat, pudisti hän vaatteitansa ja sanoi heille: ”Tulkoon teidän verenne oman päänne päälle! Viaton olen minä; tästedes minä menen pakanain tykö.” (Apt. 18:6)
“Sentähden minä todistan teille tänä päivänä, että minä olen viaton kaikkien vereen. Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.” (Apt. 20:26–27)
Minun on tunnustettava, että olen itsekin liian usein vaiennut. En ole riittävän selkeästi ja suoraan kertonut ihmisille, että synnin palkka on kuolema – iankaikkinen ero Jumalasta, siis kadotus ja helvetti. Rukoilen, että Jumala sytyttäisi meissä samanlaisen tulen kuin profeetta Jeremiassa: “Mutta kun minä sanoin: ‘En tahdo ajatella häntä enkä enää puhua hänen nimessään’, niin sydämessäni oli niinkuin palava tuli, suljettuna minun luihini. Ja minä väsyin sitä pidättämään, enkä minä voinut.” (Jer. 20:9)
Me emme tuhoa vain toisen ihmisen sielua vaikenemisellamme – me vahingoitamme myös omaa sieluamme. Me kaikki, jotka olemme uudestisyntyneitä Jumalan lapsia, olemme Hänen vartiomiehiään.
Rukoilkaamme, että Jumala antaa meille hädän sieluista, jotka ovat matkalla kadotukseen – että emme voi vaieta, emme rukouskammiossa emmekä kaduilla, vaan olemme aina valmiit kertomaan pelastuksesta Jeesuksessa. Sillä kuinka voimme puolustautua Jumalan edessä, kun Hän kysyy meiltä: “Sinä tiesit – miksi et kertonut? Miksi et varoittanut?”
Tuota kysymystä on hyvä, ja tarpeen, itse kunkin joskus pysähtyä miettimään.
