Marko Kaikula:
”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Tuo ristin ryövärin yksinkertainen pyyntö Luukkaan evankeliumissa (23:42-43) koskettaa yhä tänään. Se ei ollut hienosti muotoiltu rukous, ei täynnä oikeita sanoja tai ansioita. Se oli suora, sydämestä lähtevä avunhuuto elämän viimeisellä hetkellä. Siinä tiivistyi ihmisen syvin tarve: tulla muistetuksi, tulla nähdyksi, tulla kuulluksi Jumalan edessä. Tämä sama pyyntö kaikuu edelleen ihmisten elämässä; tosin aivan eri tilanteissa, mutta samanlaisen tarpeen ajamana.
Kun joku sanoo: ”Muista minua”, “Muista minua rukouksessa”, hän sanoo pohjimmiltaan: “Välitä minusta. Vie minut Jumalan eteen. Älä anna minun jäädä yksin.” Se on pyhä luottamuksen teko. Ja kun me lupaamme rukoilla, me lupaamme enemmän kuin ehkä tiedämme. Lupaamme kantaa toista Jumalan kasvojen eteen. Mutta kuinka usein tuo lupaus unohtuu? Me sanomme: “Kyllä, minä muistan.” Mutta elämä vie, kiireet kasaantuvat, ja rukous, jota lupasimme, jää sanomatta. Emme kenties ajattele sen olevan kovin vakavaa, mutta entä jos se olikin se rukous, jonka kautta Jumala olisi tahtonut toimia? Entä jos meidän hiljainen esirukouksemme olisi ollut se kanava, jonka kautta toinen olisi saanut kokea Jumalan kosketuksen? Uskon, että kun jätämme rukoilematta toisen puolesta, pidätämme häneltä jotain, mitä Jumala olisi tahtonut antaa juuri meidän kauttamme. Rukous ei ole vain harras ele, se on todellinen väylä Jumalan siunauksille, armolle ja voimalle.
Kun joku pyytää rukousta, hän ojentaa sydämensä, ja meillä on tilaisuus vastata kuuliaisuudella. Olla osa Jumalan vastausta. Me olemme usein tarkkoja siinä, että muistamme rukoilla omien tarpeidemme ja perheemme asioiden puolesta; ja hyvä niin. Mutta Jumalan silmissä lähimmäinen on aivan yhtä tärkeä. Hänen tuskansa, hänen huolensa, hänen epätoivonsa on yhtä todellista kuin meidän omamme. Rukoileminen toisen puolesta ei ole toissijaista. Se on Jumalan tahdon mukaista rakkautta teoissa. Siksi haluan haastaa tänään meitä kaikkia: ottakaamme toinen toisemme rukoukseen samalla vakavuudella ja sydämellä kuin omat asiamme. Kun joku pyytää: “Muista minua”, älä vastaa kevyesti. Jos et tiedä muistavasi myöhemmin, rukoile heti. Rukous ei ole kiinni kauniista sanoista; se on kiinni tahtomisesta. Tahdommeko todella kantaa toinen toisiamme?
Raamattu sanoo: “Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2) Tämä ei ole vain kaunis ajatus. Se on kutsu vastuuseen. Jeesus itse sanoi: ”Jos kaksi teistä maan päällä sopii mistä asiasta tahansa ja pyytää sitä, he saavat sen” (Matt. 18:19). Tämä on lupaus. Ja tämä on valta, joka meille on uskottu. Sitä ei pidä väheksyä. Tänäkin päivänä Jumala etsii ihmisiä, jotka ovat kuuliaisia ja valmiita kantamaan toisten taakkoja rukouksessa, sillä siinä toteutuu Kristuksen laki. Tänään saamme tulla Jumalan eteen, joka muistaa sinua ja minua, meitä. Silloinkin kun itse emme jaksa edes muistaa itseämme. Meidän keskellämme kulkee Kristus Jeesus, joka sanoo jokaiselle, joka huutaa avukseen: ”Jo tänään olet minun kanssani.”
Ole siis rohkealla mielellä, ja avaa sydämesi vastaanottamaan Hänen sanansa. Ehkä juuri tänään joku tarvitsee juuri sinun rukoustasi. Sinun muistamistasi. Sinun rakkauttasi.
