Marko Kaikula:
Tämän päivän kaksi keskeistä sanaa maailmassa ovat uskonto ja arvot. Uskonto käsitteenä ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen, että sen voidaan sanoa merkitsevän yleensä samaa kaikille. Augsburgin uskonrauhan säädöksessä esiintynyt “cuius regio – eius religio” (kenen hallitus, sen uskonto) viittaa uskontoon kaiken kattavana yhteiskunnan virallisena katsomuksena. Yleistäen voidaan sanoa, että tämä on esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa historian saatossa näkynyt siinä, että “olla suomalainen on olla luterilainen”. Tällaiseen ajattelutapaan viittaa myös Eila Helander (s. 76) kirjoittaessaan, ”luterilaisuuden voidaankin nähdä edustavan ja ylläpitävän ei vain tiettyä uskontoa ja uskonnollisuuden muotoa vaan myös suomalaisuutta ja sen perusarvoja.” Luterilaisuus näin ollen ainakin edustaisi suomalaisuutta; suomalaista uskonnollisuutta. Muutoksen tuulet puhaltavat toki tässäkin asiassa.
Uskonto tai kyky uskontoon on nähty ihmisen perusolemukseen liittyvänä asiana erotuksena eläimeen. Ihminen on monitahoinen kokonaisuus. Ihminen on seksuaalinen, sosiaalinen ja ajatteleva olento. Mutta puhuttaessa ihmisestä on myös mainittava ihmisyyteen olennaisesti kuuluva ominaisuus, nimittäin uskonnollisuus. Ihminen on “homo religiosa”. Kaikkialla missä on ihmisiä, on myös uskonto, joten voidaan sanoa, että uskonto on todistetusti yleismaailmallinen ilmiö. On sanottu, että ihminen on luomisen yhteydessä saanut ”sisimpäänsä” jumaluuden kaipuun; ”…tuonne puolen Jordanvirran…”. Tämä kaipuu löytyy jokaisesta ihmisestä.
Uskonnon merkitys yhteiskunnalle
Kirkolla on ollut kautta aikojen oma merkittävä tehtävänsä ihmisten jumalkaipuun tyydyttämiseksi. ”Kirkko on euroopassa vaikuttanut ihmisten elämänmuotoon ja arvomaailmaan vuosisatojen ajan”, niin kuin Uskonto ja nykyaika -kirjan johdannossa kirjoitetaan (s. 6; ks. myös s. 54). Mikään asia tai teko ei ole voinut hävittää uskontoa, vaikka voimakas modernisaatio ja sen seurauksena ilmennyt arvovalintojen yksityistyminen yhteiskunnassa on saanutkin sijaa. Päinvastoin voidaan todeta, että sitä monimuotoisemmaksi uskontojen tarjonta on tullut. Arvioidessamme uskonnon merkitystä yhteiskunnalle, voidaan varmastikin todeta, että ihmisten tietoisuus Jumalan olemassaolosta tai korkeamman voiman olemassaolosta, on ainakin vähentänyt sitä pahaa jota tämän päivän maailmassa on löydettävissä yhä enemmän ja enemmän. Ennen uskontoa arvostettiin enemmän kuin tänään, ja Jumalaa pelättiin so. kunnioitettiin herkemmin.
Suomen yhteiskunnallisesta tilanteesta mitä se tänä päivänä on, voidaan varmastikin sanoa, että Jumala on auttanut. Kirkolla so. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on ollut sana sanottavanaan, vaikkakin kirkko on pitäytynyt politiikasta pääosin ulkopuolella. Todeta voidaan, että yksilöiden hyvinvointi tai pahoinvointi heijastuu aina yhteiskuntaan. Uskonto, saakoon se joko uskonnollisen tai kristillisen merkityksen, vaikuttaa yhteiskunnan arvovalintoihin ainakin jossakin määrin.
Me elämme pluralistisessa yhteiskunnassa, mikä merkitsee sitä, että sekä yksilöillä että ryhmillä kuin eri ideologioilla ja uskonsuunnillakin on erilaisia arvojärjestelmiä. Voisimme kysyä esimerkiksi, minkälaisilla arvoilla on yhteiskunnassamme merkitystä. Jotkut tutkijat puhuvat arvotyhjiöstä, joka merkitsee sitä, ettei ihmisellä olisi minkäänlaisia arvoja esimerkiksi hyvästä ja pahasta, kauniista ja rumasta, jne. Oma ajatukseni on, etten usko kenenkään ihmisen maailmassa elävän arvotyhjiössä. Monilla ihmisillä arvojen olemassaolo voi olla tiedostamatonta, kun taas useilla ne ovat tiedostettuja. Joka tapauksessa, äärimmäisen tärkeä on kysymys arvoista (sekä yksilön että yhteiskunnan) ja niiden merkityksestä yhteiskuntaan ja yhteiskunnalle.
Kirkkojen ja seurakuntien rooli tärkeä
Helander (s. 54) kirjoittaa, että ”uskonnosta on tulossa yhä enenevässä määrin kulttuurinen voimavara, jonka kautta kanavoidaan ei vain eettisiä ja moraalisia vaan myös perinteisiä, kansallisia ja kulttuurisia arvoja.” Tämän vuoksi voimmekin sanoa, että eri kristillisten kirkkojen ja seurakuntien rooli nyky-yhteiskunnassa on äärimmäisen tärkeä. Kirkot ja seurakunnat ovat näyttämässä esimerkkiä arvojen nostamisessa tai niiden painamisessa ”maanrakoon”. Monelle tämän päivän ihmiselle arvojen muutos, ennen kaikkea oman elämän arvojen muutosprosessi, voi olla todella ”iso juttu”. Uskonnollinen herääminen voi olla yksi tapahtuma ihmisen elämässä, jolloin hän alkaa pohtia omia arvojaan ja niiden suhdetta yhteiskuntaan. Uskonnolla on omat arvonsa, joita ”uskosta osaton”, ei voi eikä kykene käsittämään. Tämä ei tarkoita sitä, että uskovaiset olisivat jotenkin parempia. Ei! He katsovat elämää – tai ainakin tulisi – toisenlaisten ”silmälasien” läpi. Olemme nähneet historian aikana, että usko so. uskonnollinen usko voi tuoda myös huonoja arvoja harjoitettavaksi.
Suomessa arvokeskustelu nousi pintaan ennen kaikkea laman myötä. Työttömyys, köyhyys ja henkinen hätä olivat asioita, joihin jokainen varmastikin joutui ottamaan kantaa. ”Mikä on ihmisen arvo?”, oli tärkeä kysymys. Onko ihmisellä arvoa työttömäksi jouduttuaan – kun yleisesti on ajateltu – että ihmisen arvo on yhteydessä työhön? Ruoka-, leipä- tai soppajonossa seisominen on saattanut monesta tuntua ihmisarvon kannalta todella alhaiselta. Onneksi saamme turvata ja luottaa Jumalaan tässäkin asiassa, että Hän ei katso koskaan ulkonaisiin olosuhteisiin tai ihmiseen. Hän on kiinnostunut ihmisestä sellaisena kuin hän on. Laman aikana Suomessa alettiinkin arvostaa yhteisvastuuta ja yhteisöllisyyttä korostavia arvoja. Tätä kautta löydettiin lähimmäinen!
Kirkkojen ja seurakuntien rooli ennen kaikkea arvojen muokkaajana on ollut varsin näkyvässä asemassa laman aikana ja sen jälkeenkin. Toki voisimme kysyä, miksi evankelis-luterilaisen kirkon kanta esimerkiksi homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parien rekisteröitymisoikeuteen oli sellaista mitä se oli ja on edelleen; eli myönteistä. Mielestäni tämä kertoo arvojen ”höltymisestä”, ainakin Raamatun näkökulmasta katsoen ja ehkä myös yhteiskunnalliselta näkökulmalta katsoen. Ei näin olisi toimittu 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolella. Suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen. Tässä se on. Tänään ajatellaan, että ”meidän tulee suvaita erilaisia.” Oli kysymyksessä ulkomaalaispolitiikka tai kirkkopolitiikka tms. Emmekä arvojen ”höltymisestä” voi syyttää ainoastaan evankelis-luterilaista kirkkoa, vaan kaikissa kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissa sekä uskonnollisissa yhdyskunnissa on ollut havaittavissa arvojen murenemista ja Raamatun sanan ”vesittämistä”.
Onneksi Suomessa on silloin tällöin ollut joitakin yksittäisiä henkilöitä ja yhteisöjä, jotka ovat olleet haastamassa yhteiskunnan päättäviä elimiä joistakin asioista (esimerkiksi olutkapina, Ecce Homo -näyttely, pride-kulkueet jne.). Mutta, yllättävän vähän kristityt ovat nousseet yhteiseen vastarintaan Raamatun arvojen ja totuuden puolesta. Piilossa ovat olleet myös seurakuntien ja kirkkokuntien johtohenkilöstö. Eikä kiitosta voi antaa myöskään ”rivijäsenille”.
Olemmeko jääneet ansaan?
Vaikuttaa siltä, että hyvistä asioista on tullut meille ansa. Jokaisella saa olla oma vakaumuksensa, joka on yhtä tärkeä toisten vakaumusten rinnalla. Ajassamme on muodostunut ajatus, että ei ole enää ehdotonta totuutta. Ei pyritä jotakin kohti, vaan annetaan omien olosuhteiden, sattumien ja joskus tietoisten valintojenkin määrätä oman ainutkertaisen elämän sisältö. Kristillisyys ehdottomuuksineen ei sovi kuvaan mukaan. Mihin tämä ennen pitkää johtaa?
Emme näe pelkästään myönteistä kehitystä ympärillämme pikemminkin päinvastoin. Ihmiskunta ei ole tullut lyhyellä tähtäimellä paremmaksi. Moraalinen rappio ympärillämme on ilmeistä. Helander (s. 82) kyllä kirjoittaa, että ”suomalaisten arvomaailmassa vallitsee uudelle vuosituhannelle siirryttäessä tietynlainen jännite: samanaikaisesti arvojen suhteellistumisen rinnalla on havaittavissa moraalisten periaatteiden tiukkenemista.” Ehkä tilanne todella on näin? Joka tapauksessa on nähtävissä, että kulissien ja näennäisen fiksuuden takana ahdistus lisääntyy. Hengellisellä alueella tilanne on yhtä vakava, kun on kyse luovuttamattomista asioista, kuten Jumalasta ja Hänen sanastaan. Voimme lisäksi puhua eurooppalaisesta ja suomalaisesta á la carte -uskonnollisuudesta tai valintamyymäläuskonnollisuudesta. Valitsemme mieluisimmat ainekset oman uskonnon harjoittamiselle. Maamme johtavat kirkolliset auktoriteetit sanovat yleistä mielipidettä peläten, että kirkko ei ole vielä kypsä myönnytyksiin; antaen ymmärtää, että tulee vielä aika jolloin sekin taipuu yleisen ajan hengen mukaan.
Helluntailiikkeen arvot – onko niitä?
Useita vuosia sitten helluntaipastori Taisto Toivola kirjoitti Ristin Voitto -lehdessä (nro 17/2002) artikkelin helluntailiikkeen arvoista. Kysymykseen ”Ovatko arvomme juurissamme?”, helluntailiikkeessä vastataan myöntävästi, edellyttäen, että tällöin mennään kristinuskon alkuaikoihin asti, kirjoittaa Toivola. Toivolan mukaan yksi helluntailiikkeen suurimmista tavoitteista on saada Raamattuun perustuva oppi elämään arjessa lähellä ihmistä. Toivola jatkaa vielä, että nykysuuntaus yhteiskunnassa osoittaa, ettei ole trendikästä tuoda esille vain yhtä ainoata totuutta. Näin yhteiskunta alkaa ohjata kristillisiä arvoja eivätkä kristilliset arvot yhteiskuntaa. Toivolan mukaan kristillisen seurakunnan Raamatusta nousevat arvot ovat ehdottomia. Hän kysyykin, että elämmekö julistamamme sanoman todeksi? Ohjaavatko julistuksestamme nousevat arvot omaa elämäämme? Mielestäni Toivolan esittämät kysymykset ovat erityisen tärkeitä helluntailiikkeen tulevaisuutta ajatellen. Mitä me vastaamme?
Usko tuonpuoleisen Jumalan olemassaoloon, arvojen uusi löytäminen, ihmisyksilön arvon tunnustaminen ja ihmisten välisen tasa-arvon ihannoiminen on eurooppalaista ja suomalaista elämänmuotoa parhaimmillaan. Valitettavasti kristinuskon juuret ovat heikentyneet Euroopassa, joten Jacques Delorsin ja Paavin ajatus Euroopan uudelleen evankelioimisesta lienee paikallaan? Ajattelen itse siten, että arvojen murros saadaan loppumaan vain, jos ja kun ihmiset löytävät Jumalan omana henkilökohtaisena Vapahtajaan. Iskulause ”niin kauan kuin on elämää, on toivoa”, pitää aivan varmasti paikkaansa, myös Suomen kohdalla.
Lopuksi yksi Raamatun näkökulma kristityn arvoista: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:2). Paavali toisaalta varoittaa siitä, että uudistuksen arvoja ei saa ottaa alati muuttuvasta maailmanajasta, sillä meidän arvomme tulevat valtakunnasta, joka ei horju. Toisaalta hän antaa kuitenkin selkeän kehotuksen jatkuvaan uudistumiseen; ennen kaikkea tietysti moraalin ja elämäntavan uudistumiseen, mutta antaa myös kehotuksen kirkkojen ja seurakuntien uudistamiseen ja uudistumiseen etenkin niille, jotka kirkkojen ja seurakuntien elämästä ovat vastuutehtäviin asetettu. Uudistumisen sisältö ja suunta tulee siis sen tutkimisesta ja löytämisestä, mikä on Jumalan tahto, hyvää, otollista ja täydellistä. Olisiko meidän helluntailiikkeessä avattava arvokeskustelu? Ja jos se on avattu, olisiko syytä tuoda sitä selkeämmin ja voimakkaammin esille?
Pohdinnan taustalla Eila Helanderin artikkeli ”Uskonto ja arvojen murros” kirjasta Uskonto ja nykyaika. Toim. Markku Heikkilä (Jyväskylä: Atena Kustannus Oy, 1999).
