Marko Kaikula: 

Tällä viikolla (vko 3) vietetään kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa (18.-25.1.2022). Kysymyksessä on kansainvälinen kahdeksan päivän rukousviikko, jolloin kristityt eri kirkoista, seurakunnista ja yhteisöistä kokoontuvat yhdessä rukoilemaan ykseyden puolesta, mutta myös monen muun asian puolesta. Tämän vuoden rukosviikon teemana on: ”Näimme hänen tähtensä nousevan ja tulimme kunnioittamaan häntä” (Matt. 2:2). Tässä taustalla on Raamatun historiallinen kertomus, jossa Jumalan pelastus, Jeesus Kristus, paljastettiin kansakunnille Betlehemissä.

Keskellä ihmiskunnan pimeyttä taivaalle nousee tähti. Tähti ei vain valaissut tiettyä historiallista hetkeä, vaan sen valo loistaa edelleen ja muuttaa historian kulun. Tämä valo on Jeesus Kristus. Kristuksen Jeesuksen seuraajien elämä so. sinun ja minun elämäni todistaa Jumalan toiminnasta historiassa ja Pyhän Hengen pysyvästä läsnäolosta. Me emme tule tälle Jumalan osoittaman täydellisen rakkauden tielle omaan voimaamme tai kykyymme luottaen, vaan Jumalan Pyhän Hengen vetäminä.

Katson etuoikeutena, että saamme kristittyinä so. uskovina ja seurakuntina yhdessä kokoontua rukoilemaan. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Jumalan tahdon ymmärtäminen ja oman sisimmän itsetutkistelu löytää parhaimman kosketuspinnan rukouksessa ja rukouksen kautta Raamatun Sanan läpivalaisemana. Uskon ja tiedän, että kun rukoilemme yksin ja yhdessä, Jumala vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Samalla me saamme vahvistusta ja rohkaisua yhteisestä uskosta.

Suomessakin on monia kristillisiä seurakuntia, ja voin nostaa esille myös oman herätysliikkeeni seurakuntia, joissa ei ole yhtään viikoittaista seurakunnan yhteistä rukousiltaa. Viikolla on kyllä sunnuntain Jumalanpalvelus, mutta rukousilta tai muu rukouspainotteinen tilaisuus puuttuu.

Charles Spurgeon, suuri brittiläinen saarnaaja julisti vuosia sitten: Jos Jumalan halutaan olevan lähellä seurakuntaa, seurakunnan on rukoiltava. Ja jos Jumala ei ole läsnä, yksi ensimmäisistä merkeistä on rukouselämän velttous. 

Ja harmillista ja surullista on nähdä, että monessa seurakunnassa, eikä vain Suomessa vaan muuallakin, seurakunnan yhteinen rukouselämä on joko kokonaan laiminlyöty tai se on velttoa. Kysyn Spurgeoniin viitaten, eikö Jumalan haluta oleva lähellä seurakuntaa? 

On monia kristittyjä, jotka eivät koe yhteistä seurakunnan keskellä tapahtuvaa rukousta tärkeänä. Uskon, että meillä jokaisella on monenlaisia kokemuksia seurakunnan yhteisistä rukoushetkistä tai rukousilloista. Joskus on saattanut rukousillassa tuntua siltä, että juuri tänään kilpailtiin sillä, kenellä oli pisin ja täydelliseen sana-asuun puettu rukous. Tällöin tulee se tunne, että rukous on ihmisen kunnioittamista, kun sen tulisi olla Jumalan kunnioittamista.

Joskus on saattanut tuntua siltä, että eikö kristityillä ole mitäään muuta kuin ongelmia, kun rukoukset tuntuvat olevan ongelmakeskeisiä, täynnä ahdistusta, murhetta jne. Sitten on ollut rukousiltoja, joissa on saanut kokea Jumalan läsnäoloa, ja jossa olisi halunnut viipyä kauemmin. Niin kuin voimme ymmärtää, jokaisella ihmisellä on erilaisia tarpeita ja odotuksia Jumalan toiminnasta oman elämänsä osalta. Rukouksemme saa erilaisia muotoja ja piirteitä riippuen elämäntilanteestamme ja kokemuksestamme. Jokaisella meistä on oma tapamme lähestyä Jumalaa rukouksessa. Tärkeintä ei ole menetelmä tai tapa. Tärkeintä on se, että lähestymme Jumalaa tavalla tai toisella!

En voi kiistää sitä näkemystä, että rukoilemisen kokee joskus vaikeaksi, hankalaksi ja jopa työlääksi. Ei rukoileminen ole aina niin helppoa. Kun tietää, että nyt olisi tarve rukoilla jonkun asian puolesta, niin monet muut asiat alkavat yhtäkkiä täyttää mielen.

Olen usein sanonut ja uskon siihen vakaasti, että rukouksemme niin omassa kuin seurakunnan elämässä liikuttaa Jumalan käsiä. Jumala toteuttaa tahtoaan ja tekemistään, kun me ojentaudumme Hänen puoleensa. Rukoukseen kätkeytyy voima, jonka kautta tapahtuu se, mikä muuten ei tapahtuisi. Kun puhumme rukouksesta, on se ennen kaikkea keskustelua taivaallisen Isän, Jumalan kanssa. Rukous on merkittävin tapa hoitaa yhteyttä taivaalliseen Isään. Kun rukoilemme, emme puhu ihmisinä toisille tai itsellemme vaan Jumalalle.

Jeesus rukoilijan esimerkkinä 

Uuden testamentin evankeliumeissa kerrotaan yhä uudelleen siitä, että Jeesus rukoili paljon. Rukous ympäröi ja läpäisi koko Hänen elämänsä. Suurin osa meistä on varmastikin lukenut Raamatusta, että Jeesuksella oli tapana vetäytyä kansanjoukon keskeltä työpäivän päätyttyä yksinäiseen paikkaan rukoilemaan. Eräänkin kerran, kun Jeesus oli parantanut sairaita ja ruokkinut autiomaassa viisituhatta miestä, Jeesus nousi ihmisten lähdettyä vuorelle yksin rukoilemaan. Jeesus myös aloitti päivän rukoushetkellä. Markuksen evankeliumin luvussa yksi (1) ja jakeessa 35 kirjoitetaan: Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti autioon paikkaan rukoilemaan.

Jeesus vietti aikaa myös rukouksessa ennen kuin valitsi kaksitoista opetuslastaan. Jeesus kävi myös raskasta rukoustaistelua Getsemanessa ennen vangitsemistaan ja kuolemaansa. Kansansa tavan mukaan Jeesus todennäköisesti vietti aamu- ja iltarukoushetket. Nämä muutamat esimerkit Jeesuksen elämästä osoittavat, että rukous oli olennainen osa Hänen elämäänsä ja työtä. Jeesuksen elämässä rukous näyttää olevan ennen kaikkea spontaania rukoilijan elämäntilanteesta nousevaa pyyntöä Isän Jumalan puoleen, pyyntöä, johon odotetaan myös konkreettista vastausta. Keskeistä Jeesuksen rukouselämässä ja opetuksessa on rukoilijan oikea sydämen asenne. Oikea rukousasenne on rukoilla Hengessä ja totuudessa. Ei Jeesus sinänsä ollut erityisen kiinnostunut rukouksen ulkonaisista muodoista.

Luther kirjoittaa yhdessä kirjassaan rukouksesta mielestäni erityisen tärkeän näkökulman. Nimittäin, hän kirjoittaa, että

Kristittynä oleminen ilman rukousta ei ole yhtään sen enempää mahdollista kuin olla elossa hengittämättä. 

Jos haluamme olla elossa so. hengissä olevia kristittyjä, me rukoilemme. Jos emme halua olla elossa so. hengissä olevia kristittyjä, me emme rukoile. Rukous on meidän hengitystämme. Jos emme hengitä, me kuolemme. Jos me emme seurakunnissamme rukoile, seurakuntamme kuolevat tai ovat kuolleita. Joskus meistä voi tuntua hienolta korulauseelta se, kun joku sanoo, että rukous muuttaa asioita. Mutta totta se on, että rukous todellakin muuttaa asioita. Monella meistä on varmasti useita henkilökohtaisia kokemuksia tästä asiasta.

Rukouksen avulla kaikki Jumalan voimavarat ovat meidän käytössämme. Rukous antaa elämän. Rukous pitää elämässä kiinni ja avaa meille pääsyn siunausten lähteille. Me emme tee oman voimamme mukaan, vaan me toteutamme Jumalan antamaa tehtävää Pyhän Hengen voimassa. Rukouksen tarkoituksena ei ole saada meidän tahtoamme tapahtumaan, vaan saada Jumalan tahto tapahtumaan. Jeesus opetti meitä rukoilemaan, että ”tapahtukoon Sinun so. Jumalan tahtosi myös maanpäällä niin kuin taivaassa”. 

Kirkkoisä Augustinus on mielestäni oivaltanut myös hienosti kirjoittamalla, että

Jumala olisi voinut lahjoittaa nämä asiat meille ilman rukouksiamme, mutta Hän toivoi, että rukoustemme kautta oppisimme, mistä nämä hyvät asiat tulevat. 

Rukous on maailmanlaajuinen ilmiö, ja tämän vuoksi meidän kristittyjen on hyvä ymmärtää mistä rukouksessa ja rukoilemisessa on kysymys. Rukous ja rukoileminen koskettaa kaikkia kulttuureja ja uskontoja. Kaikkien kulttuurien ja uskontojen edustajilla on kaipaus löytää avun lähde elämän eri tilanteissa. Tämän vuoksi ihmiset kaikkialla maailmassa huutavat avukseen Jumalaa.

Kun me rukoilemme me teemme sen tiedostaen Jumalan olemassaolon ja Hänen mahdollisuutensa. Dynaaminen ja elämää muuttava voimallinen rukous on yksinkertaista. Kun me rukoilemme niin yksilöihmisinä kuin koko seurakuntana, meidän tulee katsoa aina ensimmäiseksi uskossa Kristuksen Jeesuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. On siis aika rukoilla, eikö olekin?