Marko Kaikula:
”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tätä lausetta voidaan pitää samanarvoisuuden periaatteena, jonka mukaan ei ole toisarvoisia kansoja tai toisarvoisia ihmisiä, on vain samanarvoisia, Jumalan luomia ihmisiä. Ihmiset on luotu elämään toinen toistensa kanssa aviopuolisona, perheessä, suvussa ja heimossa.
Vanhasta testamentista on löydettävissä kehotus lähimmäisen rakastamiseen. 3. Mooseksen kirjassa (19:18) lähimmäisen rakastamisesta kirjoitetaan seuraavaa: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” Vanhan testamentin lainsäädännön tavoitteena oli luoda hyvä, oikeudenmukainen ja inhimillinen yhteiskunta. Se oli keskinäisen huolenpidon yhteiskunta.
Vanhan testamentin profeetat toimivat leskien, köyhien ja sorrettujen puolestapuhujina rikkaita ja valtaapitäviä vastaan. Ongelma oli koko yhteiskuntaa koskettava. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu koettiin kaikkialla yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, joka esti lähimmäisenrakkauden toteuttamisen. Vanhan testamentin profeetoista ennen kaikkea Jesaja, Jeremia ja Aamos osallistuivat voimakkaasti vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Aamos kirjoittaa (5:12-13): ”Sillä minä tiedän teidän rikostenne luvun ja syntienne määrän. Te sorratte syytöntä, te otatte lahjuksia ja syrjitte köyhiä oikeuspaikalla. Sen takia viisas vaikenee tällaisena aikana, sillä tämä on paha aika.” Vähäosaisista huolehtimisen vaikuttimena tuli olla kuuliaisuus Jumalan tahtoa kohtaan ja kiitollisuus hänen kansaansa kohtaan osoittamasta hyvyydestä.
Vanhan testamentin monissa kirjoituksissa huolenpito köyhistä ja hätään joutuneista on kansalle asetettu keskeinen velvoite, jonka rikkomisesta seuraa Jumalan rangaistus (esim. 2. Moos. 22:21-23). Vanhan testamentin periaatteen mukaan apu ja huolenpito on osoitettava nimenomaan oman ryhmän jäsenille. Tämä sosiaalinen eetos perustuu idealistisille käsitykselle Israelista yhtenä suurena perheenä, jonka jokaisesta jäsenestä on huolehdittava. Tämä ihanne korostuu myös Uudessa testamentissa (esim. Matt. 10:5-11; Room. 11:17-24).
Yhteiskunnalliset ongelmat, joita esiintyi Vanhan testamentin aikana, eivät olleet vieraita Uuden testamentin aikanakaan. Jeesus totesi, että rikkaan on yhtä vaikea pelastua kuin kamelin mennä neulansilmästä läpi (Matt. 19:24; Mark. 10:25; Luuk. 18:25). Puhuessaan myös vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31), Jeesus puhui voimakkain sanoin yhteiskunnallisen kuilun ja epäoikeudenmukaisuuden vaarallisuudesta. Vanhassa testamentissa lähimmäinen oli lähinnä oman kansan jäsen, ystävä tai veli, joskus myös maassa asuva muukalainen. Jeesuksen opetus lähimmäisenrakkaudesta sai uuden ulottuvuuden. Hän opetti, että tulee rakastaa sekä vihamiehiään (Matt. 5:43-46) että lähimmäisiään (Joh. 13:34-35). Voidaan puhua Jeesuksen eettisestä opetuksesta. Jeesus ei antanut etiikalle luonnollisesta laista poikkeavaa sisältöä. Hän opetti samaa luonnollista lakia, jonka jo ensimmäinen ihminen tunsi, mutta jonka juutalainen opetus oli kaventanut. Jeesus ei ollutkaan uuden lain tuoja, vaan vanhan, aadamilaisen, lain uudelleentulkitsija. Hän täytti omassa elämässään luonnollisen lain rakkauden vaatimuksena. Kristityille annettu uusi kehotus oli yleismaailmallinen, universaalinen.
Uusi testamentti opettaa, että kristillinen laupeus vaatii rinnallaan vanhurskautta ja oikeudenmukaisuutta. Jeesus ilmoitti, että rakkauden kaksoiskäsky oli luonnollisen lain perusta (Matt. 7:12; 22:36-40). ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12), kiteyttää Jeesuksen opetuksen lähimmäisenrakkaudesta. Tätä opetusta kutsutaan kultaiseksi säännöksi. Kultaisen säännön perusrakenne on yhteisöllinen. Jeesus tahtoi osoittaa opetuslapsilleen, ettei palveleminen ole pelkkä tehtävä, jonka hän antoi heille, vaan se sisältyi heidän uskoonsa. Jeesus itse osallistui henkilökohtaiseen palvelemiseen auttamalla elämänsä varjopuolelle joutuneita ihmisiä, köyhiä, sairaita, vammaisia, vangittuja ja sorrettuja. Jeesuksen toiminnan kautta voidaan saada hyvä esimerkki siitä, että rakkaus lähimmäiseen ei ole vain puhetta vaan myös tekoja.
Ensimmäisen kristillisen seurakunnan elämä näkyi nimenomaan rakkauden tekojen so. diakonian kautta. He pitivät huolen toisistansa käytännössä. Pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluivat yhteen. Diakoniaa lähellä oleva vieraanvaraisuuden osoittaminen oli myös ihmisiä yhdistävä tekijä. Sairaanhoito ja köyhien auttaminen oli yhteistä. Kristittyjen laupeudentyöt eivät rajoittuneet vain saman uskoisiin, vaikka heitä autettiinkin ensisijassa; apua annettiin kaikille lähimmäisille. Jumala on ensin rakastanut meitä, jotta voisimme edelleen rakastaa lähimmäisiämme sekä sanoin että teoin (1. Joh. 4:10, 19). Tässä meillä on edelleen tänäkin päivänä opettelemista. Eikö totta?
